Terapiaa.

Leivon leivon leipäsiä, makoisia maitoisia.
Leivon leivon leipäsiä, makoisia maitosia!
Silitän,silitän.
Nakkaan, nakkaan uunihin ja suuhun!

Skimppailua

Alkaa käydä mahdottomaksi tämä opiskelijan tulottomuus. Ihan naurettavaa, että nelihenkisen perheen työttömälle aikuiselle ainoa tulonlähde on opintotuki. 268 euroa kuukaudessa. OMFG. M tuo sen verran rahaan talouteemme, että pärjäämme ja tähän asti olemme tuloilla ja säästöillämme elelleet ihan normaalisti, juurikaan mistään ei ole tarvinnut jäädä paitsi. Nyt tilanne alkaa kuitenkin käydä sietämättömäksi.

Olen hyvän iltaa viettänyt netissä surffaten vinkkejä ruuanlaittoon pienellä budjetilla. Ollaan mietitty muita menojen vähennyskeinoja, joita on (toisen) auton myyminen, lasten ottaminen pois päiväkodista ja asuntolainan laittaminen korolle. On varmaan sanomattakin selvää, että ottaa koville, en haluaisi luovuttaa lasten päivähoitopaikkaa enkä tehdä muutoksia asuntolainan maksuun. Toisesta autosta olen valmis luopumaan, mutta sen vaikutus kuukausikustannuksissa on kuitenkin melko vähäinen. Meille ei tule lehtiä (hmmm, paitsi Tekniikan Maailma, joka on maksettu kahden vuoden edestä), meillä on Netflix ja Spotify aktiivisessa käytössä, joista Netflix olisi helppo lopettaa ja hyöty olisi 8 euroa kuukaudessa.

Oh boy. Onko jotain hyviä vinkkejä?

Positiivista

• Ei tule ostettua limuja ja herkkuja
• Tulee suunniteltua ruokailut ja voi vaikuttaa terveellisyyteen
• Tulee seurattua enemmän ruoan hintoja

Grey area:

• Kasvikset on kalliita
• Ahdistus ei yhtään helpota painonpudotusta
• Halvat ruuat eivät ole välttämättä kovin terveellisiä

Kyllähän tästäkin taas selvitään. Monta koukkua olisi vesillä, toivottavasti niistä joku nappaisi. Pidättehän peukkuja pystyssä!

Arkipäivä.

Lapset ovat vielä muutaman päivän lomalla, mutta M meni taas töihin tänään. Aamupalaksi nassutin ruispaahtista savuporotuorejuustolla ja kinkulla, kahvin kanssa. Sain aamiaisen syötyä noin kolme varttia sitten, joten tänäänkin saattaa käydä niin, että lounas jää väliin… Siitä on tullut valitettava tapa jälleen ja yleensä olenkin sitten kiukkuinen kuin ampiainen päivällisen aikaan. Stupidstupidstupid.

Tänään ajattelin vähän saada kotia kuntoon. Joulukuusi alkaa olla melkoisen variseva ja ärsyttävä. Harmittaa kyllä, että joulun aika meni taas niin nopeasti ohi. Tällä kertaa aika tuntui jollakin tavalla myös aika raskaalta. Jouluaattona olimme anoppilassa ja minun kotonani ja jotenkin sellainen rauha ja lämpö, jotka ovat mielestäni joulun tarkoitus, jäi saavuttamatta. Asiaan liittyy monta juttua, joita en nyt tässä lähde purkamaan. Olen tosi kiitollinen siitä, että tänä vuonna ei tarvinnut laittaa kotona mitään ruokia, vaan päästiin valmiisiin pöytiin.

Pestyt pyykit odottavat viikkaajaansa, matkalaukku purkajaansa ja tavarat paikoilleen laittajaansa. Aloitin jo eilen kuskaamalla keittiöstä kaikki roskat ulos (metallit ja lasit myös) ja pesemällä keittiön tasot. Aika vähän huvittaisi, mutta kyllä siistissä kodissa on paljon mukavampaa ja rauhallisempaa.

Tänä vuonna lupaan…

… etten lupaa mitään. Parhaani yritän, mitään en lupaa. Olen suunnitellut jatkavani koulua yhtä hyvällä sykkeellä kun tähänkin asti, keventäväni ruokatottumuksiani, vähentäväni hiilareita ja varsinkin sokereita ja hankkivani itselleni työpaikan. Kuten sanottua, mitään en lupaa, mutta kaikkeni teen ja parhaani yritän. Ymmärrän, että olen erittäin rajallinen yksilö ja tunnesyöppö. En mielelläni poistu tällä(kään?) osa-alueella mukavuusalueeltani, mutta haluaisin silti nopeasti tuloksia. En silti halua stressata jostain extravaatimuksistani elämääni kohtaan, siksi en aio erityisesti spennata. Silti minun TÄYTYY vähentää sokereiden ja hiilarien määrää merkittävästi ja jo sillä varmasti saisin kevyempää oloa.

Näin tämä äiti leikkii ja piirtää lastensa kanssa. Täytyyhän kynät järjestyksessä olla. Right?

Katsotaan mitä tästä vuodesta tulee. Toivottavasti mennyttä vuotta paremmin!

Onnellista ja menestyksekästä vuotta 2014 sinulle!

101213

Kuinka ollakaan, lähes kuukausi on kulunut edellisestä postauksesta. Kuukausi on ollut (jälleen kerran) täynnä kaikenlaista. Koulua, etätehtäviä, kuumeilua ja kröhäilyä, työnhakemista, haastatteluja sekä tietenkin ihan sitä perusarkea. Olen (edelleen) syönyt miten sattuu ja enimmäkseen epäterveellisesti. Olen väsynyt ja kiukkuinen. Menen aivan liian myöhään nukkumaan ja herään kiukkuisena, hyvä tapa aloittaa aamu, eikö vain?

Kouluhommat sentään ovat edenneet. Olen palauttanut töitä 15 opintopisteen edestä, enää yksi essee palautettavana ja sen jälkeen olisi tämän syksyn opinnot pulkassa. Ensi keväälle (kun töitä ei nyt näytä millään irtoavan) otin taas ihan komean kattauksen valinnaisia aineita. Maksimimäärä on 30 opintopistettä ja minä ilmoittauduin 35:lle. Laitoin opinnot kalenteriin, eikä se nyt ihan liian täyteen tullut. Yritän keskittyä siihen, että keväälläkin saan palautettua työt reilusti hyvissä ajoin, kuten nyt syksylläkin. Tämä syksy ei ole ollut mitenkään ihan mahdoton, vaikka yhdessä vaiheessa meinasi stressi puskea päälle. Nyt, hupsista vaan, kaikki onkin palautettu.

Marraskuun loppupuolella meillä oli taas hieman erilainen koulupäivä. Aamulla a-i-k-a-i-s-i-n kiikutin lapset päiväkotiin ja suuntasin itse seminaariin. Seminaarista jatkoimme Helsinkiin, hotelli Kämpin kokoustiloihin parin tunnin luennolle ja sieltä iltamiin, jotka järjestettiin Ravintola Armaksessa. Alla olevissa kuvissa on osa niistä herkuista, joita meille tarjoiltiin.

juures-herkkutattikeitto

juureksia ja ilmakuivattua kinkkua sekä hevosta.

Jälkiruuaksi creppejä.

Täytyy myöntää, että ei ollut hullumpi koulupäivä, vaikka illalla väsyttikin olisi saattanut väsyttää enemmänkin, mutta seuraavana päivänä minulla oli työhaastattelu, enkä voinut jäädä enää viettämään iltaa pidemmälle.

Yritän rakentaa joulua täällä kiukun keskellä.  Haluaisin, että kaikki olisi siistiä ja rauhallista ja jouluista ja… Paras lahjam jonka voisin saada on työpaikka. Got any?

Pikainen hei!

Olisi paljon järkevämpää olla sängyssä lämpimän peiton alla laskemassa lampaita, mutta muistin taas, että olen viimeaikoina ollut niin uppoutuneena kirjoihin ja kirjoittamiseen, etten ole muistanut kirjoittaa mitä mielen päällä liikkuu.

Ollaan oltu lasten kanssa kotona viimeisen kolmen viikon (21 päivää) aikana kolmisin (jos koira lasketaan mukaan nelisin) 14 päivää. M on ollut milloin missäkin työnsä vuoksi (olen tosi kiitollinen, että hänellä on työ, don’t get me wrong) ja me ollaan pidetty kotia. Hän on ollut poissa kotoa myös viimeiset kaksi viikonloppuakin. Torstaina hän taas palaa ja toivon, että se olisi sitten siinä tälle vuodelle. Alkaa hieman pinna kiristyä, kun pitäisi samalla hoitaa huushollia, pitää huolta koirasta ja lapsista ja sen lisäksi kaikkien koulutehtävien dead linet lähestyvät hurjaa vauhtia. Tehtävät – tai ainakin yksi niistä, joka pitää perjantaina esitellä kollegoille- on ihan kohtalaisessa kuosissa. On mahdollista jopa, että saan sen valmiiksikin perjantaihin mennessä. Palautuspäivä tuolle tehtävälle on joskus viikon päästä, nyt saadaan vielä vähän lisäboostia ja näkemyksiä lisää työhön. Toisen tehtävän määräpäivä on ensiviikon torstai. Sitäkin olen jo aloittanut, mutta keskittynyt nyt viimeiset päivät enemmän tuohon toiseen. Aaaargh, kun alkoi vähän taas ahdistaa. No, hus pois ne ajatukset.

Eilen olin lounaalla yhden ystävän kanssa, tavattiin oikeassa elämässä kunnolla ensimmäistä kertaa ja ehkä maailman absurdein asia tapahtui: Sain puhelun työhaastatteluun ja kun siinä sitten selitin puhelun jälkeen mistä on kysymys, totesi ystäväni hakeneensa samaa tehtävää. ”No sun puhelin soi sitten hetken kuluttua, siitä olen ihan varma”, sanoin minä. Meni ehkä kymmenen minuuttia ja ystävän puhelin soi ja hänet pyydettiin haastatteluun. Mikä voisi olla pahempaa kuin taistella kymmenien – välillä satojen – kyvykkäiden hakijoiden kanssa kuin se, että taistelee työpaikoista ystäviensä kanssa. Toisaalta olen juuri sellainen tyyppi, joka kyllä toivoo parasta ensin kaverille ja sitten vasta itselle. Olen taatusti tosi iloinen, jos työpaikka menee hänelle. Minun aikani koittaa vielä.

Tänään sitten olin haastattelussa. Haastattelu oli tosi miellyttävä ja olin (jälleen kerran) ihan oma itseni. Pari asiaa taas tuli haastattelun jälkeen mieleen mitä olisi pitänyt sanoa, mutta luulen, että mielikuva, jonka haastattelija minusta sai, oli kuitenkin ihan paikkansa pitävä. Menen sellaisena kuin olen, en valehtele, en suurentele enkä liioittele. Ehkä pitäisi, koska tähän mennessä työpaikat ovat vielä menneet muille. Toisaalta olen hyvinkin tietoinen siitä, että on suuri mahdollisuus siihen, että ne toiset eivät ole olleet runsaasti ylipainoisia – heidän ammattitaitoaan en oikein voi lähteä haastamaan, mutta tuosta elopainoasiasta mulla on vahva tunne.

On jotenkin raikas olo sen haastattelun jälkeen. Tässä on ollut taas pitkä aika ilman haastiksia ja vaikka töitä ei nyt tuosta tulisikaan, tuntuu silti jotenkin… no, kuten sanoin raikkaammalta. Tiedän että hakijoita on kokoajan vain enemmän ja enemmän, mutta kuitenkin minusta ollaan kiinnostuneita, edes sen paperilla olevan työkokemuksen verran. Sitten vain pitäisi löytää se motivaatio painonpudottamiseen, nimimerkillä pari riviä suklaata köllöttelee onnellisena vatsassa…

Nyt minä menen kauneusunille, huomenna meillä on lasten kanssa kotipäivä. Kuulumisiin!

Hela hoito.

Taas tuli aika laittautua. Ripset olivat (varsinkin toisesta silmästä) tipahdelleet ja menneet pirulaiset ristiinkin. Kynnet olivat pelkät kynnet.

Sovin siis ajan luottohoitajalle Tukkukauneutta Studion Terhille (Fleminginkatu 14, Helsinki). Ensin kuntoon tulivat ripset, mutta sattuneesta syystä en voinut kuvailla kesken toimituksen, ensimmäiset kuvat tulivat kynsien laittamisesta.

Pohjalakka UV-lampun alla.

Suih suih ainetta, Top Coat ja kynsiöljyä.

Base Coat toiseen käteen.

Pohjat valmiina.

Valitsin vaalean sävyn koko kynnelle, niin kynnen kärkiin tehtiin ranskikset.

Johan se piristi!

Sit laitettiin vähä glitterii.

Valmista tuli. Kädessä käytetty lakkapullo Opi sävy Which is witch.

Plainit kulmat.

Uuh, ihania lakkoja..!

Sitten muistin kuvat tuoreista ripsistäkin.

Kulmiin väriä!

Aika hurrrrrja, eikö?

Lopputulos, erinomainen.

Ihania lakkoja oli myymälän puolella vielä lisääkin vaikka kuinka paljon…

Nää on ihan mielettömän kivoja!

Opi Gel

Noin kuukausi sitten hemmottelin itseäni geelilakkauksella. Lakkaus tehtiin oman kynnen päälle ja lopputulos oli todella mieluisa. Minulla on ollut rakenne kynnet tipeillä ja ilman tippejä (tippi on se lisäke, joka liimataan oman kynnen päälle, jotta kynteen saadaan pituutta) niin geelillä kuin akryylilläkin tehtynä ja kaikista kokeilemistani tämä tuntui miellyttävimmältä kynnen päällä. Otin kuvia. Ihan just tuoreena en muistanut kuvia ottaa.

10.10.2013

14.10.2013

No, höh. Tökkäsin nimettömän johonkin ja geeli lähti irti. Oma kynsi geelin alla kuitenkin oli edelleen hyvässä kunnossa.

15.10.2013

Nappasin juuri hetki sitten vielä kuvan kynsistäni nyt. Väri on vaihtunut ja alkaa kasvaa ulos (nämä on laitettu reilu viikko sitten, mulla kynnet kasvaa melko nopeaan), mutta huomaa kynnen kärjet! Ei rispaantumista tai rakoilua! Mä tykkään!

Gotta get up and try!

Taitava.

 

 

Ququ?

Tuli otettua taukoa kirjoittamisesta. Tai no, jos totta puhun, kyllä minä kirjoittanut olen, mutta enimmäkseen kouluhommia. Kouluhommien ja intensiivipäivien lisäksi olen puuhaillut paljon keittiössä herkkuja leipoen ja suunnitelmia tehden, kuopuksella oli syntymäpäivät ja niitä vietettiin viime viikonloppuna. Nytkin minun pitäisi kirjoittaa koulutehtävää, mutta on jotenkin kovin hankalaa päästä oikeaan moodiin ja olenkin härsinyt vähän sieltä täältä ja tehnyt kaikkea muuta. Aamulla katsoin alkajaiseksi Dokumenttiprojekti: Hilton!:in (linkissä katkelma elokuvasta, koko leffa katsottavissa YLE Areenassa vielä 5 päivää).

Aika matalalta lähti siis päivä liikkeelle. Elokuva oli varsin herättelevä, vaikka ihan ei omaa elämää läheltä liippaakkaan. Tuli jotenkin tarve puolustaa ja auttaa ja huuta, että älkää moittiko vaan kannustakaa oikeisiin valintoihin. Auttakaa! Olen ennenkin törmännyt erinäisissä tilanteissa siihen, että sätitään toista ja sanotaan kuinka pettynyt on. En minä sillä, etteikö sitäkin saisi sanoa, mutta jos makaa jo maassa eikä löydä syytä ponnistaa ylös, onko ihan oikeasti tarpeen sanoa vielä, että olen kovin pettynyt siihen, kun susta ei tule mitään?

Oh. Tämä dokumenttiprojektista kirjoittaminen ohjasi ajatukseni ihan väärään suuntaan.

Statuspäivitys

Koulu: työtä riittää, mikä on mukavaa. Olen edelleen tosi fiiliksissä koulussa käymisestä. Opinnäytetyönaiheen puuttuminen painaa.

Koti: M. on työmatkalla, ollaan sunnuntaihin asti keskenämme, onneksi ollaan kehitelty kaikkea pikkujuttuja loppuviikolle. Perjantaina mennään kaverille kylään ja siitä joko suoraan tai sitten kodin kautta vasta lauantaina Halloweenin viettoon mun vanhemmille.

Projekti: Minä: Olen unohtanut itseni kokonaan. Olen viimeiset kaksi viikkoa ollut siivooja, leipuri, somistaja, askartelija, suunnittelija ja party planneri sekä tietenkin opiskelija. Opiskeleminen menee mielestäni oikean kategorian alle, koska se on panostamista itseeni!

Työ: Olen jatkuvasti laittanut työhakemuksia menemään. Eilen laitoin yhden, joka kuulosti tosi sopivalta mulle. Toivottavasti yrityksessä ymmärretään mun osaamisen päälle, eikä keskityttäisi tuijottamaan ikääni (olenhan ihan liian vanha) tai sitä, että olen varmaankin liian kallis. Olen edelleen siis hakenut aktiivisesti mielenkiintoisia paikkoja, mutta itseasiassa olen saanut  vähän vastauksia (kiitos, mutta ei kiitos) mistään.

Yritän pikkuhiljaa taas palailla linjoille, mutta kyllä noissa kouluhommissa oma aikansa menee. Toivottavasti saisin kunnon tsempin nyt päälle, kun ainakin kirjoittaminen luonnistui tosi ripeästi (tänne).