Olisi paljon järkevämpää olla sängyssä lämpimän peiton alla laskemassa lampaita, mutta muistin taas, että olen viimeaikoina ollut niin uppoutuneena kirjoihin ja kirjoittamiseen, etten ole muistanut kirjoittaa mitä mielen päällä liikkuu.
Ollaan oltu lasten kanssa kotona viimeisen kolmen viikon (21 päivää) aikana kolmisin (jos koira lasketaan mukaan nelisin) 14 päivää. M on ollut milloin missäkin työnsä vuoksi (olen tosi kiitollinen, että hänellä on työ, don’t get me wrong) ja me ollaan pidetty kotia. Hän on ollut poissa kotoa myös viimeiset kaksi viikonloppuakin. Torstaina hän taas palaa ja toivon, että se olisi sitten siinä tälle vuodelle. Alkaa hieman pinna kiristyä, kun pitäisi samalla hoitaa huushollia, pitää huolta koirasta ja lapsista ja sen lisäksi kaikkien koulutehtävien dead linet lähestyvät hurjaa vauhtia. Tehtävät – tai ainakin yksi niistä, joka pitää perjantaina esitellä kollegoille- on ihan kohtalaisessa kuosissa. On mahdollista jopa, että saan sen valmiiksikin perjantaihin mennessä. Palautuspäivä tuolle tehtävälle on joskus viikon päästä, nyt saadaan vielä vähän lisäboostia ja näkemyksiä lisää työhön. Toisen tehtävän määräpäivä on ensiviikon torstai. Sitäkin olen jo aloittanut, mutta keskittynyt nyt viimeiset päivät enemmän tuohon toiseen. Aaaargh, kun alkoi vähän taas ahdistaa. No, hus pois ne ajatukset.
Eilen olin lounaalla yhden ystävän kanssa, tavattiin oikeassa elämässä kunnolla ensimmäistä kertaa ja ehkä maailman absurdein asia tapahtui: Sain puhelun työhaastatteluun ja kun siinä sitten selitin puhelun jälkeen mistä on kysymys, totesi ystäväni hakeneensa samaa tehtävää. ”No sun puhelin soi sitten hetken kuluttua, siitä olen ihan varma”, sanoin minä. Meni ehkä kymmenen minuuttia ja ystävän puhelin soi ja hänet pyydettiin haastatteluun. Mikä voisi olla pahempaa kuin taistella kymmenien – välillä satojen – kyvykkäiden hakijoiden kanssa kuin se, että taistelee työpaikoista ystäviensä kanssa. Toisaalta olen juuri sellainen tyyppi, joka kyllä toivoo parasta ensin kaverille ja sitten vasta itselle. Olen taatusti tosi iloinen, jos työpaikka menee hänelle. Minun aikani koittaa vielä.
Tänään sitten olin haastattelussa. Haastattelu oli tosi miellyttävä ja olin (jälleen kerran) ihan oma itseni. Pari asiaa taas tuli haastattelun jälkeen mieleen mitä olisi pitänyt sanoa, mutta luulen, että mielikuva, jonka haastattelija minusta sai, oli kuitenkin ihan paikkansa pitävä. Menen sellaisena kuin olen, en valehtele, en suurentele enkä liioittele. Ehkä pitäisi, koska tähän mennessä työpaikat ovat vielä menneet muille. Toisaalta olen hyvinkin tietoinen siitä, että on suuri mahdollisuus siihen, että ne toiset eivät ole olleet runsaasti ylipainoisia – heidän ammattitaitoaan en oikein voi lähteä haastamaan, mutta tuosta elopainoasiasta mulla on vahva tunne.
On jotenkin raikas olo sen haastattelun jälkeen. Tässä on ollut taas pitkä aika ilman haastiksia ja vaikka töitä ei nyt tuosta tulisikaan, tuntuu silti jotenkin… no, kuten sanoin raikkaammalta. Tiedän että hakijoita on kokoajan vain enemmän ja enemmän, mutta kuitenkin minusta ollaan kiinnostuneita, edes sen paperilla olevan työkokemuksen verran. Sitten vain pitäisi löytää se motivaatio painonpudottamiseen, nimimerkillä pari riviä suklaata köllöttelee onnellisena vatsassa…
Nyt minä menen kauneusunille, huomenna meillä on lasten kanssa kotipäivä. Kuulumisiin!
Projekti: Minä. 