Tässä sitä taas ollaan. Päivä ennen punnitusta. Päässä suhisee sata asiaa ja ahdistus on melkoinen. Kaksi kolmesta työpaikasta meni ohi ja stressitasot on taas tosi korkeat. Kolmannesta työhaastattelusta tuloksia vielä odotellaan ensiviikon puoliväliin saakka, mutta totuus on, etten odota suuria, sen kummemmin syihin paneutumatta. Olen laittanut taas uusia hakemuksia ja harkitsen työvoimakouluttautumista. Työvoimakoulutuksessa vähän ärsyttää se ajatus, että teen työtä puolivuotta ”ilmaiseksi” ja tulevaisuus yrityksessä päätetään sitten tuon jakson jälkeen ja siihen päälle lyödään vielä koeaika. Motivoivaa, right?
Ruokailuiden kannalta ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Toisina päivinä olen syönyt ihan siivosti, toisinaan liikaa ja toisinaan taas liian vähän. Viljoista olen edelleen yrittänyt pysyä erossa, tänään kyllä lounaaksi nautiskelin pitkästä aikaa pastaa ja jauhelihakastiketta ja se maistui tosi hyvälle. Päivällisellä olimme ystäväperheen luona, jossa tarjoiltiin Lasagnea. Vatsaa turvottaa ihan hirmuisesti, mutta lasagnekin maistui erinomaiselle. Kyllä jää harmittamaan, jos ei koskaan voisi syödä pastaa. Niin juu ja tietenkin jälkiruuaksi syötiin pikkudonitseja (vehnää niissäkin, tietenkin) ja karkkeja. Herkkurepsahtelua (paitsi eilen oli kyllä herkkupäivä) tapahtui eilenkin, kun olimme syntymäpäivillä. Söin vähän kakkua, pienen korvapuustin ja sen sellaista.
Minä tiedän, etten halua olla tämä ihminen. Selvästi syön taas stressiin. Pystyin lokakuusta jouluun pitämään homman kurissa. Joulu heitti vähän keskittymisen pois raiteilta, hain motivaatiota ja se jostain tuntui vähän löytyneenkin. Sitten tämä on ollut taas yhtä vuoristorataa. Tiedän mitä haluan, odotan, että se tulee ilmaiseksi – ilman työtä. Tiedän toki, ettei tule ja puskee melko synkkää fiilistä, koska olen ajanut itseni taas sellaiseen ikuiseen looppiin. Ahdistaa -> syön -> ahdistaa -> syön lisää -> ahdistaa enemmän —-jne.
Minä teen kovasti töitä pääni kanssa, siellä ne suurimmat sodat käydään. Tiedän kyllä teoriassa mitä pitää tehdä, toteutus nyt vaan ontuu ihan *Bleeeeep*sti. Päätä seinään ja pusken eteenpäin.
Projekti: Minä. 
Niinhän se on että tämä laihduttaminen on meillä kaikilla kiinni siitä mitä tuolla korvien välissä tapahtuu. Itsellekin tämä on niin hirmu vaikeaa. Tahto on kova, mutta silti joskus ajattelen niin ”ettei se haittaa jos alku viikosta vielä vähän herkuttelen ja sitten kiristän loppua kohden”. Ei näin, pois tälläinen ajattelutapa minulta. Jos jatkan viikko toisensa jälkeen samanlailla niin en tule laihtumaan koskaan ja lopullisesti.
Minulla on pelissä nyt paljon hyviä motivaattoreita, jos niistä olisi apua… ainakin viikolla se tuntui todella hyvältä ajatukselta kun ehdin saikkupäivien aikana mietiskellä.
Tsemppiä sinulle!!